Kesäkuu 2009

Heipparallaa taas pitkästä aikaa!

 

Aprillit on vietetty ja alkukesä kulunut kissanristiäisiä kierr/järjestellessä. Kolmet iltarastit, kolmet alkeet, kahdet kisat ja yhdet ajot läpivieneenä olen taas joutunut perustotuuksien äärelle. Jos aloittelija ei jotain opi niin silloin vika on opast(ee)/(aja)ssa. Ensikertalaisella kun ei ole vanhojen oppien rajoitteita oppimista estämässä vaan hän tekee usein juuri niinkuin hänelle sanotaan.

 

No missä sitten on vika, kun ensikertalainen ei opi suunnistamaan? No, suunnassahan se vika on. Emme osaa opettaa suuntaa oikein, jonka myötä aloittelijalle syntyy hämmennys. Oliko tämä laji sittenkin näin teknistä? Toki opetamme vielä matkan arviointiakin väärin, mutta se on harhaoppina paljon vähäpätöisempi suuntaan verrattuna. Irrottelen seuraavaksi hieman ongelman ydintä.

 

Suunta, suuntien hahmottaminen ja suunnissa pysyminen ovat suunnistajan tärkeimpiä taitoja. Siis lähes yhtä tärkeitä kuin kartanluku, kartan hahmottaminen ja sen ymmärtäminen. Jos hukkaamme kulkiessamme suunnan, hukkaamme samalla myös kaiken muun. Väärässä suunnassa kun et voi löytää ennakoimiasi kohteita, esimerkiksi seuraavaa rastia (koska olet siis väärässä läänissä).

 

Koska suunta on niin merkittävä tekijä suunnistuksessa, tulisi sitä opettaa oikein. Suuntaahan opetetaan hippo/oravapolku/alkeis/ohjaaja/valmennuskouluissa lähestulkoon poikkeuksetta kytkettynä kompassiin. Suunta kun on usein yhtä kuin kompassin opettamista. Ja tässähän se virhe sitten tuleekin.

 

Jotta suunnan opettamisen algoritmini olisi täydellinen, aloitan kuvion rakentamisen perusteista. Suunnistuksessa vastaat koko ajan itsellesi seuraaviin kysymyksiin:

 

1. MISSÄ OLET?

2. MINNE MENET?

3. MITEN SINNE MENET?

 

Kun nämä ylläolevat kysymykset on perustellusti vastattuina etenet rastilta toiselle ilman mahdollisuuttakaan suunnistusvirheeseen.

 

Miten näihin kysymyksiin sitten vastataan fyysisellä, opetuksen tasolla? Mitkä asiat on opetettava, jotta kysymyksiin voidaan vastata helposti? Helppouden vaatimus on tässä kohtaa hyvä ymmärtää, koska jos jonkin asian tekeminen on helppoa, tulee se myös tehtyä.

 

Suunnistaja tietää (helposti) missä hän on silloin, kun hän on oppinut peukalon paikan. Peukalo pidetään siis aina kartassa siinä kohtaa missä on viimeksi ollut kartalla. Opetuksen tulee siis rakentua peukalon ympärille (vaikka se olisikin oppijalla keskellä kämmentä 😉

 

Peukalo ankkuroi katseesi (helposti) olinpaikkaasi ja heti sen välittömässä läheisyydessä oleviin karttakohteisiin. Peukalo tekee kartanluvusta tehokasta ja voit siten lukea karttaa lyhyemmillä vilkaisuilla. Pääset nopeammin ratkaisemaan syklin kysymystä numero 2.

 

Tiedät suurinpiirtein minne olet menossa, kun katsot karttaa peukalon kärjestä hieman ylöspäin (kartan ollessa oikein suunnattuna). Useimmilla aloittelijoilla tämä piste on seuraava rasti, mutta pitemmillä väleillä se voi olla myös välille pilkottu osapiste. Kun kokemuksen kautta opit valitsemaan itse seuraavan määränpääpisteesi, tulee etenemiseen tarkkuutta samalla kun (usein liian) suoraviivainen eteneminen reitillä poistuu. Huippusuunnistajilla valittu määränpääpiste on usein reitin taitekohta. Siis sellainen kohta, jossa reitillä etenemissuunta muuttuu.

 

Kolmanteen kysymykseen (miten sinne menet) vastatakseen joudut pelkistämään kartasta merkityksellisiä kohteita valitsemasi reitin varrelta. Käytännössä nämä kohteet ovat sellaisia, jotka näkyvät kaukaa ja erottuvat muusta ympäristöstä. Tämä työvaihe tunnetaan suunnistuskirjallisuudessa nimellä oleellisen oivaltaminen.

 

Jos ylläolevaan suunnistuksen algoritmiin liittyviä kohteita ei ole riittävästi (kartassa ja maastossa) tarjolla, ratkaistaan puuttuvat palaset suunnalla. Tiheikköön tullessa voimme esimerkiksi lukea kartasta, että se vielä näkymätön jyrkänne avautuu kohta etuoikealla. Pysyn vain tässä suunnassa niin hyvä tulee.

 

Kun siis reitin ja oleellisten kohteiden valintaan yhdistetään suunta, saadaan paketista toimiva. Alamme muutamien toistojen jälkeen jo odottamaan oikeita kohteita oikeassa suunnassa.

 

Tiedämme nyt suunnistuksen algoritmin melko monimutkaiset kulmakivet, jotka ovat 1) peukalon paikka, 2) seuraava päämäärä, 3) valitun välin oleelliset kohteet ja 4) oikea suunta. Kun opetamme suunnistusta tulisi nämä kulmakivet olla koko ajan linjassa toisiinsa. Mankeloinkin seuraavaksi pois niitä ristiriitoja, jotka useimmiten aiheuttavat tämän neliyhteyden rikkoutumisen.

 

Kompassia en nyt välttämättä kokonaan poistaisi, mutta neularasian vääntäminen on ainakin täysin turhaa. Tämä siitä syystä, että kiekon kääntäminen on hankalaa ilman, että joutuisit irrottamaan peukalosi pois kartalta tarkasta olinpaikastasi. Joka kerta kun käännämme kompassin kiekkoa hukkaamme samalla hetkeksi kontaktin tarkkaan olinpaikkaan kartalla. Tämä sama ison virheen mahdollisuuden hetki (peukalon irrottaminen kartalta) on käsillä myös silloin, kun taitamme karttaa esimerkiksi uudelle välille lähtiessä.

 

Kartan suuntaaminen kompassilla on myös hivenen arveluttavaa, koska ensisijaisesti kartta tulisi suunnata oikeinpäin maastosta näkyvillä kohteilla. Levykompassilla kartan suuntaaminen vaatii molempien käsien sitomisen tähän työvaiheeseen (toinen käsi kartassa, toinen kompassissa), joten jääskrabaa en suosittele käyttämään. Ranne- ja peukalokompassia käytettäessä paketti on tiiviimpi, sillä pienellä katseen siirtämisellä peukalon kärjestä neularasiaan ja pohjoisviivojen vertailuun saadaan kartta pysymään oikeinpäin. Edelleenkin olemme kuitenkin ongelmassa, jossa suuntaa ei määritetä suunnistusajattelun kannalta keskeisistä kohteista vaan jostakin ulkoisesti määritellystä muuttujasta kuten pohjoisviivasta ja pohjoisneulasta.

 

Tottahan toki silloin kun olemme kadottaneet maastokohteet kokonaan emmekä tosiaankaan tiedä missä olemme, joudumme aloittamaan kartan suuntaamisen kompassilla tai taivaankappaleilla. Jos kompassia ei ole, pääsemme kuitenkin yksinkertaisempaan valintatilanteeseen. Opimme suuntaamaan kartan näkyvillä maastokohteilla.

 

Koska ilman kompassia suunnistaessa suuntien tunnistaminen ja niiden käyttäminen integroituu yhteen kartanluvun kanssa, havainnollistan seuraavaksi asiaa ns. suunnan algoritmillä. Suunnan algoritmi menee näin:

 

1. Valitse reitilläsi edessä oleva kohde kartalta.

2. Tunnista valitsemasi kohde maastosta.

3. Suuntaa kartta oikeinpäin siten, että:

        a) vartalosi ja maastossa näkyvä kohde on linjassa

        b) peukalosi ja kartalta valitsemasi kohteen kanssa.

4. Kohota katse ylös ohi seuraavaan maastossa näkyvään / näkymättömään kohteeseen.

5. Etene valittuun kohteeseen (valitussa linjassa jos kohde vielä näkymätön).

6. Palaa kohtaan 1. kunnes olet saavuttamassa valitsemaasi kohdetta.

 

Suunnan algoritmin toimiessa moitteettomasti et edes huomaa, että kuljet suunnassa niillä pätkillä, jolloin luettavia kohteita ei ole. Toisin sanoen kohteiden ja suunnan käyttö nivoutuu niin hyvin yhteen, ettei suunnistuksen koko algoritmin pyörimistä tarvitse missään vaiheessa katkaista. Kun kysyt itseltäsi miten sinne menet niin vastaukseksi tuleekin ”ison kiven kautta polulle ja mäen laitaa rastille”-tyylisen kohdeselosteen sijasta ”hieman tosta viistosti oikeelle (isolle kivelle) ja sen jälkeen 35 asteen kulmassa (polulle) ja alas (mäen laitaa) lipulle”-tyylistä kohdesuuntaselostetta.

 

On huomioitava, että algoritmin kohdassa numero 6 on toisistaan näkymättömään kohteeseen lähestyessä toimittava kuten maanmittarit. Edessäoleva seuraava suuntakohde on otettava, ennenkuin suuntalinja katoaa alta. Kompassilla edetessä tätä ei usein mietitä, koska tuudittaudutaan suunnan tarkistamiseen aina tarvittaessa pohjoisneulahaarukasta. Ilman kompassia edetessä tämä ei ole mahdollista, ellei suuntaa lue taivaankappaleista kuten auringosta.

 

Suunta tulee siis opettaa aina kartan ja maaston välisenä kulmana. Kun kartta ja maasto on oikein suunnattu voidaan siinä myös kulkea.

 

t. Suunnan kasvatti