Hiihtolinja

Nyt kun vauhtiin päästiin näissä linjauksissa niin jatketaanpa vielä hetki samalla teemalla. Suomalaiset on nyt hiihtäneet lähes puoleen väliin Oslon laduilla ja esitykset on olleet sangen keskinkertaisia. Aikku toi tutun himmeänvärisen mitalin ja naiset hiihti pertsaa mallikkaasti, mutta muuten onkin mennyt alakanttiin. Näkisinkin, että tulokseen vaikuttavista tekijöistä Hiihtoliiton 80-90-luvuilla luotu valmennuslinja on tuottanut seuraavanlaiset umpikujat.

1. HENKILÖKOHTAISTEN VALMENTAJIEN UMPIKUJA

Hiihdon valmentaja-urheilija-parimalli johtaa umpioon, jossa hyväkin valmentaja jää urheilijansa kanssa yksin. Jamppa taitaa nyt olla ainoa valmentaja, joka on kyennyt luotsaamaan useamman suojattinsa kirkkaimmalle huipulle 2000-luvulla. Muiden huipputekemiset on kaatuneet joko yksin yrittämiseen, liian orjalliseen ohjelmavalmennukseen tai lajiteknisen ja anatomisen osaamisen puutteeseen. Suljetulla kaksikkomallilla soudettaessa menetetään yhdessä tekemisen ja oppimisen etu, joka lopulta johtaisi johonkin itseään suurempaan.

2. KEHON RAJOISTA PIITTAAMATTOMIEN UMPIKUJA

Suomalaiset hiihtäjät eivät ole pitkiin aikoihin piitanneet kehon rajoista ja se kyllä näkyy. Kramppeja valitellaan ja oudosti ailahtelevaa kuntoa. Nopainnogainillä päädytään tilanteeseen, jossa urheilija luulee olevansa joskus kunnossa kun se hyvä päivä tulee. Tulosliuskaa vuodesta toiseen tarkkailevat tietävät, että todelliset mestarit ovat lähes aina kunnossa silloin kun pitääkin olla. Systemaattinen kehon kuuntelu ja oman kehon rajojen kunnioittaminen vapauttaisi kestävään suorituskykyyn, mutta tätä ei vielä riittävästi suomalaisessa maastohiihdossa ymmärreta. Reenihiihtää kun voi vaikka vähän väsyneenäkin.

3. HIIHTÄMISEN UMPIKUJA

Hiihtäjät siirtyivät ensin kesäksi rullille ja sitten he menivät putkeen. Nykysuomalaishiihtäjän tuntee siitä, ettei hän osaa juosta, suunnistaa eikä pelata. Norjalaiset osaavat yleensä jotakin näistä, ellei jopa kaikkea. Ainakin heidän valmennuskulttuuriinsa kuuluu muutakin kuin ainaista hiihtoa. Harmittaa hieman Pirren puolesta, kun nopeus on kadonnut. Osaakohan Matu vielä pelata? Tai Musti muutakin kuin haukkua?

4. ASIANTUNTEMATTOMIEN UMPIKUJA

Suomalainen maastohiihto nojasi edellisinä vuosikymmeninä suvereeniin fysiologiseen osaamiseen. Lahden jälkeen asiantuntijat ovat kaikonneet eikä urheilijoillakaan ole enää tietoa missä mennään. Jos systemaattinen seuranta on hemoglobiinin tasoista ja ravinnoksi kelpaa rautanapit niin ihmekös tuo, jos mykoplasmaa pukkaa. Kovan luokan vahvistus kyllä tekisi tälle osa-alueelle terää.

5. ARMOTTOMIEN UMPIKUJA

Ehkä olen ollut tässä maastohiihdon tappolistassani hieman liian armoton, mutta mielestäni on tärkeää, että ongelmat nähdään ja ne kohdataan, kun siihen on aihetta. Jos kuitenkin tappamisen meininki menee liian pitkälle niin ei silläkään tulosta tule. Kun siis Happo hieman keventää sitä tappamistaan ja muut vähän lisäävät niin hyvä siitä syntyy. Meillä on nyt kuitenkin nuoria maailmanmestareita jonossa tulossa ja niistä on koulittavissa aikuisissakin tulosta tekeviä.

t. Marko

P.S. Krampit lähtee merisuolalla ja savella.