Olen taas viikon verran hiihdellyt ympäri Miss Yllästä ja samalla paikallistanut mielestäni yhden isoimmista bugeista mitä suomalaiseen huippu-urheiluun liittyy. Havahduin tähän ongelmaan jo muutama vuosi sitten, kun pari huippua siitä kommentoi. Lopullinen kristallisoituminen tapahtui, kun luin Katrin tuoretta blogikirjoitusta KIIREEN täyttämästä urheilijan polusta.
Hektiset aikataulut. Kuuluvatko ne huippu-urheiluun? Onko tällä hetkellä johtavien valmennusasiantuntijoiden mielestä ihan ok, että nuorille tuputetaan mielikuvaa kiireessä elämisestä ja sitä kautta jotenkin huipulle pääsemisestä?
Olen tavannut varsin paljon huippu-urheilijoita ja lähestulkoon kaikilla oikeasti menestyneillä näyttää olevan aikaa yllinkyllin. He ovat rauhallisia, hetkessä eläviä omia persoonia, joille ei ole niin justiinsa pääseekö lenkille heti vai puolen tunnin päästä. Useimmat huipuistamme ovat myös kasvaneet maaseudulla tms. turvallisessa ympäristössä, jossa kiireeseen houkuttelevia ansoja on totuttua vähemmän.
Luovuin 8 vuotta sitten herätyskellosta. Annoin silloin todellisuudessa vasta ensimmäistä kertaa itselleni mahdollisuuden nukkua niin pitkään kuin haluan. Muutama vuosi tätä ennen olin jo luopunut harjoitusohjelmista. Olin ymmärtänyt mitä kankea aikatauluttaminen aiheuttaa: kyvyttömyyttä oppia uutta.
Kun katson nyt suomalaisia huippusuunnistajia ja uutta valmennuslinjaa (mm. A-maajoukkue ja AV-uudistus) näen selvästi mihin se on johtamassa: keskinkertaisuuteen. Urheilijoilta vaaditaan tällä hetkellä kuin ulkoapäin SITOUTUMISTA, joka poikkeuksetta johtaa suorittamiseen. Asiat tehdään kyllä hyvin ja paljon tapahtuu paperilla, mutta jokin siitä puuttuu. Ja se on väljyys. Toimettomuus. Aika, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Aika, kun saa vain olla, jos siltä tuntuu.
Väljyys on siinä mielessä mielenkiintoinen ominaisuus, että sen tunnistaa jokainen valmentaja. Se on urheilijassa aina läsnä, kun hänellä todella kulkee.
t. Marko
