Tunturi on pulkassa ja tuliaisena oli tällä kertaa kolmas sija. Olimme voitossa kiinni vielä viimeisille tunturirasteille asti, mutta sen jälkeen Rykmentin ja Hevoskuurin koltiaiset karauttivat karkuun. Vielä ei siis kunto kestänyt ihan loppuun saakka, vaikka hiihtäjät saatiinkin takana pidettyä.
Olemme käyneet tunturissa vuosittain pikkunaperosta lähtien ja nyt kyllä täytyy myöntää, että Ponnen ratamestaritiimi oli onnistunut ennennäkemättömän hyvin työssään. Tunturi tarjosi perinteisen kovan kunnon mittelön lisäksi myös aimo annoksen reitinvalinta- ja rastinottohaasteita tehden gps-onlinestäkin suurta viihdettä. Tässäpä meidän osalta yhteenvetoa tekemistämme ratkaisuista kisan aikana.
Eka päivä.
Koopisteeltä täräytettiin heti ykköselle 400 metriä nousua, jonka aikana kävi selväksi, että radalla on yksi rasti, jolla hiihtäjät on helposti tiputettavissa kyydistä. Hiihtäjäthän (lue: myös seikkailu-urheilijat ja kovakuntoiset juoksijat) ovat tunturissa kohderyhmä, joka totutusti liimautuu Ounasvaaran paitaan heti startista ja pysyy siinä niin kauan kuin kunto ja taktikointi sallii. Tullessamme ykköstä edeltävälle Lumikeron harjalle iskimme Mikon kanssa kaasun pohjaan ja laitoimme hillanavigaattorin päälle. Tuloksena oli nätti jättö eli kuuden minuutin keula seuraaviin kakkosrastin väliajassa.
Kolmosrastille oli tarkoitus vetää ensin suoraan ja sitten Lumikurun kautta mäki ympäri, mutta vaihdoimme sittenkin suunnitelman suoraan Vuontiskeron ylitykseen ykköselle mennessä nähdyn hitaan rinteen vuoksi. Ajallisesti ylityksellä ei juuri turpaan tullut, mutta voimia se kulutti loppumatkaa ajatellen, kun alastulorinnekin osoittautui kierron kannalta optimaaliseksi futiskentäksi. Kukaan pääsarjan joukkueista ei löytänyt tälle välille ihannereittiä, vaikka monenlaisia vaihtoehtoja kokeiltiinkin.
Neloselle, vitoselle ja kutoselle offlinellä viihtyivät lähinnä Hevoskuuri ja tällä kertaa kovimmaksi hiihtäjäpariksi osoittautunut Sepän Jonin ja Pintamo-Kenttälän Keken parivaljakko. Tunturin fakta on, että kiertää kannattaa vain, jos siihen on oikeasti aihetta. Alle 50-metrinen mäki tai kartan valkoisuus eivät näiksi syiksi riitä.
Seiskalle mennessä teimme ekan päivän ainoan selkeän virheen, kun kiersimme Keräskeron väärältä puolelta. Tässä vaiheessa Rykmentin miehet vilkuttivat ja karkasivat lopulta Mikon hyytymisen seurauksena 10 minuutin johtomarginaaliin.
Toka päivä.
Takaa-ajoon lähdimme ensisijaisesti pitämään takana hengittäneet takana, vaikka toki paalupaikkakin saattaisi loppuun asti kestävällä hyvällä vedolla ja kehäkolmosen poikien eksymisellä irrota. Olimmehan juuri sopivassa välissä, jossa pystyi pelaamaan tunturissa hyväksi havaittua safetyä eli varmojen kohteiden kautta rastille asti suunnistusta.
Ykköselle tarjottiin näppärä siltahässäkkä, jonka seurauksena puolitimme heti kättelyssä eron kärkeen. Kakkoselle arvioin hieman väärin Saivokeron kiipeämiskorkeutta, jonka myötä kulutimme taas voimia turhaan vaikka ajallisesti takkiin eteläpuolen kierrolla ei juuri tullutkaan. Kakkosen rastinoton klaarasimme suonotkon kautta ja kolmonen liimattiin kiinni polvisuunnalla rinteen laidasta suo poimien.
Toka päivän ratkaisuväliksi oli sitten rakennettu vajaa 10 kilometriä pitkä siirtymä ”Pallakselta Ounastunturille”. Olimme vetäneet jo tämän välin viime vuoden AC:ssa, joten päätimme kokeilla lähestulkoon samaa valintaa. Montellin majalle tullessa olimmekin jo melkein tavoittaneet kärkikaksikon, vaikkemme heitä alarinteestä bonganneetkaan.
Lapin lehdissä ja Hevoskuurin jutussa kirjoitettiin tästä välistä, että otimme väärän valinnan. Sen verran juttuja täytyy oikaista, että haimme tässäkin kartan perusteella näyttänyttä nopeinta ja varminta valintaa eli ylärinteen avointa keltaista. Lumikeron rinne vain osoittautui nyt liian vaikeakulkuiseksi ja sellaista tunturi joskus on. Vilu, nälkä, kova kohtalo tai muuten vain huono tuuri saattaa yllättää. Sen vuoksihan näissä kekkereissä ei nykyetelän ”mä-satsaan-vaan-nyt-sprinttiin”-suunnistajia näykään.
Vitosrastille mennessä olin tipahtaa geimeistä, joten pidimme pienen hunajatauon ennen loppurastien niputtamista. Hevoskuurin tiimin tullessa rinnalle oli selvää, ettemme kykene loppukiriin vastaamaan. Jospa se loputon kulku vielä parissa viikossa löytyy. Raaseporin 24 tunnin SM-kisassa (lue: sadomaso) sitä tarvitaan.
t. Eräporo
”Vilu, nälkä, kova kohtalo tai muuten vain huono tuuri saattaa yllättää. Sen vuoksihan näissä kekkereissä ei nykyetelän “mä-satsaan-vaan-nyt-sprinttiin”-suunnistajia näykään.”
No, nyt oli hyvin sanottu! Vaikka matelittekin omalla tasollanne, niin sille voi nostaa hattua. Tuo on kunnon kestourheilua. Vielä kun nähtäs niitä oikeesti satsaavia suunnistajia enemmän kunnon koitoksissa, olis hyvä. Esimerkiksi MM-katsastuksen osanottomäärät ei kerro siitä, että tässä maassa moni satsaa huippusuunnistukseen. Uusilla tulokkaillakin olisi ollut mahdollisuus näyttää, että tulossa ollaan, vaikka nyt ei ihan kärkeä olisi tavoiteltu.
Mielestäni Juha hoiti hyvin tuon MM-katsastuskuvion. Alkukesähän oli kaikilla aikaa näyttää mikä on meininki ja sitten kun pitkän, keskarin ja viestin osalta ratkaisevat katsastukset Ranskassa oli enää jäljellä niin hän ilmoitti monelle kiikankaakan katsastuksia miettivälle suoraan, että kannattaa jättää rahojen tuhlaaminen Ranskan matkaan ja satsata vaikka sitten syksyn SM-kisoihin.
Ranskassa leireilythän ovat osoittaneet, että noilla kolmella matkalla vaaditaan sellaista taitoa, ettei joukkueeseen kannata tuuliviirejä valita. Jos satsaat tosissaan johonkin niin silloin kyllä täytyy olla myös pokkaa jättää katsastuksia väliin, kun joukkuepaikka ei enää ole edes millään tavalla realistinen.
t. Marko