Ylläksen leiri on nyt onnistuneesti takana. Päätin hiihdon, hisun ja mäkijuoksun merkeissä kuluneen kuukauden Ponnen testijuoksuun Rollossa, jonka menossa oli taas tuttua ja turvallista jaksaa muttei pääse-meininkiä. Kaksi paitaa katosi vielä horisonttiin, niistä tosin Oman paita varsin nopeasti. Joulun katassa katsastetaan tilannetta uudestaan.
Leirin jälkeen olen potenut kuukautisia. Nenä on vuotanut, mikään ei ole maistunut eikä mihkään ole haluttanut. Entisessä elämässäni olisin vetänyt näinäkin päivinä treeniä, mutta nyt tilanne on toisin. Mitä siis on muuttunut?
Huippu-urheilun ero elämäntapaurheiluun on valintojen tekemisessä. Elämäntapaurheilija lähtee (tekemättä koskaan valintaa) lenkille joka päivä, kun taas huippu-urheilija urheilee vain silloin, kun siihen oikeasti pystyy. Masennuksen tunteen tullessa masennus on podettava, jotta siitä vapautuu. Jos vetäisin nyt joulukuukautisteni aikana treeniä niin joutuisin ne maksamaan viimeistään keväällä puutteellisena suorituskykynä. Hyvässä kunnossa toki olisin, mutta viimeinen voittava vaihde siitä puuttuisi.
Supersuorituskykyinen keho syntyy vapaudesta ja valmiudesta, jonka tunteiden perinpohjainen käsittely tuottaa. Tätä prosessia meistä useimmat eivät ole valmiita kulkemaan vaan mieluummin jatketaan sitä samaa vanhaa sotarataa itsensä kanssa.
Olen irrottanut turvavyöni ja heittäytynyt matkalle supersuorituskykyiseksi. Käytännössä tämä näkyy kalenterissani olevista tyhjistä aukoista, joille on annettu vapaus täyttyä, jos ovat täyttyäkseen. Tälle viikolle työnantajani onkin järkännyt pikkujoulut, joihin päästäkseen osallistujien on läpäistävä 3 tuntia kestävä seikkailukisa. Kisa sisältää alustavien tietojen mukaan ainakin cityluistelua, -pyöräilyä ja -kiipeilyä.
On hienoa, että työelämä on vihdoin menossa oikeaan suuntaan. Heikkokuntoisilla ei ole asiaa pukille!
t. Extre-M
