21 kisapäivää kertyi heinäkuulle eli suunnistaa on saanut. Häätyy kattoa millasen ajon vielä uudet pelikengät Latviaan vaatii kun entiset monot alkaa olla Pallaksen jäljiltä jo aikalailla syönnillään. Pelisukat sensijaan on jo kassissa.
Mikko meinas, että mun pitäisi kirjoittaa auki suomalaisen suunnistustaito-opetuksen (ns. Nikulaisen mallin) suurin vika joten tässäpä olkaa hyvä. Sovellan tarkastelukulmassani teollisuudesta tuttua käsitettä lean, josta voinette sisäänlukea vaikkapa Wikipediasta lisää.
Lean eliminoi turhan. Mikä siis on Nikulaisen mallissa turhaa?
ODOTUSAIKA. Kahdesta eri syystä:
1) Keskeyttää prosessin eli suunnistusajattelun ja
2) Altistaa virheille, etenkin samaistusvirheille.
Näistä ensimmäinen syy on tärkeämpi koska se toistuu lähes jokaisella rastivälillä. Siirryt siis kohteiden tunnistamisesta (suunnistamisesta) odottamaan (juoksemaan) jolloin levy jää päälle eikä pysähdy ellei joku huuda Andonia:
A) Näet odottamasi kohteen tai
B) Törmäät johonkin muuhun, riittävän isoon stoppariin tai
C) Matka on täysi.
Munkillakin voi Karsikossa kokeilla.
Odotusaika syntyy Nikulaisen mallissa koska suunnistajaa ohjeistetaan pelkistämään. Tämä harhaoppi on varmaan se syy, ettei tälläkään hetkellä maailmanhuipulla ole ketään suomalaista joka osaisi suunnistaa puhtaasti. Lähes kaikilla kauden kisojen pummikeskiarvo on se yli 15 s/km. Kun liitto- ja seuravalmennussysteemi on rakennettu pelkistämisen päälle niin vit****han se menee. Kysellään näitkö näitä oleellisia kohteita kun pitäisi kysyä katkesiko kohdeketjusi jossain vaiheessa? Menetitkö siis kontaktisi välittömään näkökenttääsi ja jos menetit niin miksi? Aloitko pelkisteleen?
Pelkistämistä tehdään käytännössä ainoastaan vain reitinvalinnassa kun urat ja esteet rastiväliltä kartoitetaan. Reitin valinnan jälkeen ajo tapahtuu kuitenkin kohde kerrallaan rekisteröiden se mitä karttaan printattuna on ja mitä maastossa vastaan tulee. Ajatuskapasiteettisi määrää mitä tuosta putken informaatiotulvasta tajuntaasi menee eli se mikä ei piirry verkkokalvollesi muistijälkenä on siinä vaiheessa ns. turhaa. Pidät vaan suunnan oikeana, matkan kontrollissa ja peukun viimeisessä olinpaikassa niin kohteiden tunnistamisalue (= epätietoisuusellipsi) pysyy riittävän pienenä ja suunnistus siten helppona. Taidon kehittyessä havainnoit yhä useamman kohteen putkessa ja pääset lopulta helpoimmilla rastiväleillä täydelliseen kontrolliin (100% karttaan piirretyistä kohteista tunnistettu maastosta = suunnistusvirheen mahdollisuus 0%). Six Sigmaan ei tarvi edes päästä.
Odotusajan ja pelkistämisen poisto muuttaa seuravalmennuksen fokusta kartanlukutiheyden nostamiseen. Tähän soveltuvat erityisen hyvin suurimittakaavaiset kartat (1:500 – 1:5000) sekä avoimet maastot, joissa kovassakin vauhdissa kohteen ehtii tunnistaa ja rekisteröidä vielä kun se on edessäolevassa näkökentässä. Opettamalla suuntasuunnistusta kartanlukutiheyden lisäksi saavutetaan nopeiten varmasti eteneviä suunnistajia. Harhaoppeja voi harjoitella sitten kun nämä tärkeämmät taidot osaa.