Petteri otti vihdoin omansa!
Blogistani on nyt tullut oikea ruikutuskanava, mutta pakko se on tällä tiellä jatkaa toivoen, että muutos vielä jonain päivänä suomalaisessa huippu-urheilussa koittaisi. Särkänniemen Huippuliigahan oli melkoinen pohjanoteeraus sekä kisajärjestäjiltä että kisan jälkeisiä tunnelmia kommentoineelta SSL:n valmennusjohdolta. Jos puolet Suomen parhaista suunnistajista hylätään tärkeässä katsastuskisassa niin syyn täytyy tosiaankin olla koulunpenkillä. Tarkalleen ottaen siis joko valmentaja- tai ratamestarikoulun penkillä.
Särkänniemen huveista toivuttuani jatkoin illaksi Hesan biitsiturnaukseen ja sieltä seuraavaksi päiväksi Nivalaan SM-maastoihin. Pyssymäellä mieleeni palautui 70-luvun tunnelmat. Tosinylkyt ja mailerit oli paikalla. Ja suunnistajiakin joukosta löytyi. Ainoastaan hiihtäjät loistivat poissaolollaan, mutta siitähän kirjoitinkin jo aiemmin blogissani.
Vaikka SM-maastot oli monelta osin huipputapahtuma niin en mitenkään käsitä miten suomalainen kestävyysjuoksu voi vieläkin elää kivikaudella. Ensinnäkin jos osallistuminen juoksukilpailuun vaatii lisenssin lunastamisen ja seuran kautta ilmoittautumisen lisäksi kahtena kappaleena toimitetut osallistujalomakkeet valmentajatietoineen yms. niin silloin jotain on todella pahasti pielessä. Onko juoksukisaan tarkoitus saada osallistujia? Vai pitää heidät kaikin keinoin poissa?
No edellisen olisin ymmärtänyt, jos nuo tiedot olisi kerätty sähköpostiosoitteineen liiton rekisteriin. Mutta kun ei. Venäjän tasoista tullitoimintaa hipova SUL:n byrokratia on johtanut tilanteeseen, jossa parhaiten toimivia juoksukisoja järjestää nykyään suunnistusseurat ja tapahtumien tuotantoon erikoistuneet yritykset. Sinälläänhän uusissa järjestäjissä ei ole mitään vikaa, mutta kun ne vievät sekä liitolta että juoksuseuroilta tulot. Miten huippujuoksija voi nykyään elättää itsensä, kun heidän seuransa ovat sössineet perustehtävänsä – siis kisojen järjestämisen?
Seurakentän romuttumiseen yksi keskeinen syy on SUL:n kilpailutoiminta. Jos SM-tason kisoja pääsee järjestämään sama seura muutaman vuoden välein niin silloin ollaan pahasti hakoteillä. Kun Siuntiota ja Nivalaa vertasi toisiinsa niin ymmärsi todellakin mitä ainutkertaisuus on. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että toisessa sai ruokaa ja toisessa ei. Ei siis vaikka vieressä oli seisova pöytä kaikilla herkuilla. Ja maksajana isolompakkoinen mies.
Uskon kuitenkin (Rovaniemen meininkiä nähneenä) edelleen suomalaiseen kestävyysjuoksuun. Ne yhdeksän miestä maaliviivalla omine sekuntikelloineen voivat jonain päivänä kadota. Ja juoksukoulut nousta pelastamaan huippuseurojen talouden. Eläkkeeltä löytyy myös vielä niitä kestoniiloja, jotka muistavat miten kisoja järjestettiin. Jos nuorten osaajien verkostot saadaan vielä jonain päivänä SUL:n käyttöön niin ehkä niitä arvokisamitalejakin tulee.
Pitkä on kuitenkin matka.
t. Barefoot-Ted
