Vaarojen ultrasta tuli osaltani maratonin ja vaelluksen yhdistelmä, kun tummuin jo toisen kierroksen alkupuolella loppuneisiin energioihin. Tälle vuodelle Vaarojen pakollisista varusteista oli poistettu reppu, joten kokeilin selvitä Tour de Herajärvestä pelkällä juomavyöllä ja siihen ladatulla hunajapurkilla. Juomavyön taskuun sujautin lähtiessä kolme Snickers-patukkaa ns. pahan päivän varalle.
Lähdimme heti paukusta Mikon ja Hannun kanssa reippaaseen alkuvauhtiin ja muut tippuivatkin kyytistä metsään siirryttäessä. Alustavana taktiikkana oli pitää hauskaa ja sitähän riittikin Jauholanvaaran upeita maisemia katsellessa. Oma rengasvalintani (suunnistusnastarit) osui kohilleen, joten etenin kärjessä reittiä ja riskipaikkoja tunnustellen.
Kiviniemeen saavuttaessa olo tuntui varsin hyvältä, joten jatkoimme Ryläyksen puolelle samaa tahtia. Kolinvaaralta alas pudotellessa huomasin oman kulkuni napsahtaneen totaalisesti päälle, joten annoin vain mennä. Seuraavat 10 kilsaa kuluikin flow-maisessa tunnelissa vaaroja ylösalas kiikkuessa.
Pitkän tiepätkän jälkeen Kolin satamaa lähestyttäessä huomasin Hannun kirineen kantaan Lahtisen Laurin kanssa. Ukko-Kolin mäkivetoon tullessa kaksikko karautti ohi, joten toivotin Hannulle hyvää matkaa ja voimia loppuun. Hän taistelisi tänään voitosta.
Hotellin keittoa lusikoidessa aloin aavistella pahinta. Keiton maku nimittäin tuntui jo niin taivaallisen hyvältä, että sippaus saattaisi olla edessä. Nappasin vielä banaanin ja suklaapatukan naamaan ja eikun taas baanalle.
Vaarojen aiempien vuosien legendaarinen voittaja Siivarin Heikki ohitti Mäkrän laitaan noustessa sen verran hurjalla tahdilla, että totesin kisan omalta osaltani päättyneen. Loppumatka tulisi olemaan pitkää ja harrasta etenemistä taisteluhölkän ja konttauksen välimaastossa. Raatotaksia kun en aikonut viimevuotiseen tapaan käyttää.
Vaikka Vaaroilla tummuisikin niin aina on mahdollisuudet selvitä, jos jalat vain lihaksistoltaan vielä jotenkuten pelaa. Tällä kertaa mitään kramppeja tai vastaavaa ei ilmaantunut, joten pystyin tulemaan loppureitin läpi varsin ”helposti”. Loppusijoitukseni oli 18. noin 2.25 Hannulle jääneenä.
Mammuttimarssi on kolmen viikon päästä ja siellä on vuoden kovin reissu tulossa. Nietosjärven Tommi on pyytänyt ratkaisemaan Mission Impossiblen (mamarin Mahoton-sarja), joten siellä pitäisi sitten Mikon kanssa selvitä 160 kilsan vuorokausiannoksesta.
Aattelin ottaa eväät mukaan.
t. Marko
Osoitit kyllä olevasi tosi ”ammattimies” arvioimalla oman kuntosi noin perseelleen vaarojen maratonilla. Energiat loppuu aina, kun juoksee liian kovaa omaan kuntoonsa nähden. Ei sitten ole fysiologian opit menneet perille?
Juoksin elokuun lopun SM-rogainingissa viimeiset 8 tuntia ilman mitään energialisiä eli join siis vain luonnonvesiä. Tuota kokemusta vasten arvioin Vaaroillakin jaksavani loppuun asti, mutta niinpä ei käynytkään.
Ymmärrän myös mielestäni varsin hyvin oppikirjapohjaista fysiologiaa ja haluan myös kokeilla niiden oppien rajoja käytännössä, jotta tiedän mitkä niistä pitävät kohdallani paikkaansa ja mitkä eivät. Esimerkiksi tuo väite ”energiat loppuu aina” on siinä mielessä pielessä, että monella ”jalat loppuu ensin”. Näin käy kun vetää ultraa päkiäaskeleella tai jarruttaa liikaa alamäissä.
Suhtauduin vielä esimerkiksi Vaarojen maratoniin sillä asenteella, että testasin siellä monia asioita kuten nyt tuota energia- ja varustepuolta. Vuorokauden ja siitä ylimenevät kisat kuten Mammuttimarssi ja seikkailukisat ovat sitten sellaisia, joissa laajamittaista testausta ei voi enää tehdä (johtuen mm. pitemmästä matkasta ja pari/joukkuekisan luonteesta).